Merikarvialaisittai

Merikarvian murre on Pohjanlahden rannikon ruotsin kielen, eräiden eteläpohjalaismurteiden, ja varhaiseen asutushistoriaamme liittyvän yläsatakuntalaisen Sastamalan (Tyrvää, Karkku ja Tampereen seutu) hämäläismurteen yhdistelmä, niin sanottu siirtymämurre. Sananparsia on kerännyt Joel Itäkylä (1919-1997) ja ne on kirjaksi toimittanut Kerttu Pollari. Kotiseudun murre on sydämen kieltä. Se kiinnittää meidät lujasti tähän kiviaitojen ja katajien kaunistamaan Pohjanlahden rannikkokaistaleeseen. "Soh heti niinko sukulainen, ko karvilaisem mailmalla rookaa."

Merikarvia-seura julkaisi kesällä 2005 Kerttu Pollarin uusimman murrekirjan "Presuhousu ja pöökshattu." Kirjassa on Pröttikarvian sanoja nykysuameks. Vanhassa Pröttikarvian kielenkäytössä on meren ja merituulten karaisemaa elämän väkevää makua.

Tutustu murresanastoon ja Kerttu Pollarin riemukkaisiin pakinoihin.

MORIJES! SANO KOMIJAT TOISILLES ELI MERIKARVIALAISIA SANONTOJA

Pikkuvuarista maata tämä Merikarvia, kunei ol kolomee kilometrii tasasta maata mualla ko merellä.

Ouras ei ol yhtäkää karii, misä ei olis kallioo eikä kivee.

Ei pidä mennä Lankoskem pohojospualelle naimisii. Siälä syädää mustaa leipää, sano Heikkiläf Franssi.

Ko ol ilonel luanto, ni kaikki maistuu hyvältä.

Menenkö äiti, menenkö? Menen kai, sano Sireenim pappa ko naapuri ryypylle huusi.

Kyllä rääki rääkii o, jos on sitte maalla tai merellä.

Kovahan ottaa, sano Kauhajoef flikka rääkimeres.

Hylijes vahtas mua skandäkin laidalla, mutta mä katteliv vaa! (skandäkki = rääkipaatin laitoja kiertävä noin 20 cm leveä sisäreuna)

Tulin teille ko ev viittiny ihmisiikää mennä.